Viimeinenkin potilas

Viime yönä alkoi mies oksentamaan. Ei ollut tauti siis vielä kadonnut, tai jostain sai mies tartunnan. Tosi kipeä on ressu ollut. Minä hoidin aamupäivän, sekä lasten kanssa pidimme ahkeran kotikoulupäivän, mutta lounaan jälkeen jätin Saaran sairaanhoitajaksi, ja lähdin Antin ja Annan kanssa ulos.

Pakkasta oli sen verran, että palasin kotiin hakemaan lämpöisemmän takin ja lapaset päälle, sitten kävelimme tietämme ylös kantaen lumikenkiä. Viime keväänä olimme löytäneet kivan polun metsässä, jota lähdimme seuraamaan lumikengillä. Kun reitti toi meidät takaisin tielle (tosin eri tielle, mistä aloitimme), suuntasimmekin jonkin naapurin kesämökin pihan kautta järven jäälle.

Järvellä puhalsi ankara tuuli, joten pian palasimme rannan metsään, jossa odotti pieni polku. Kun vihdoin saavuimme takaisin mökillemme, katsoin kelloa, ja kauhukseni huomasin, että olimme vaeltaneet miltei neljä tuntia!!!! Ihan uskomatonta... Olisin arvaillut kaksi tuntia. Anna ja Antti jaksoivat ihan uskomattoman hyvin.

Kroppa kyllä tiesi, että aikamoisen rääkin oli saanut, vapisin ihan. Äkkiä ruokaa porukalle (helppo ateria, kun oletin ettei mies syö). Ehkäpä olisi saanut sulatettua muutaman liikakilon tuolla reissulla, mutta heti kotona piti nauttia kermaisesta kaakaosta ja Brie-juustosta, heh heh.

Mies kokee olonsa ihan kamalan kipeäksi, mutta söi jo ison kulhollisen keittoa ja käväisi raksalla katsomassa mitä tapahtui päivän aikaan (ei paljon mitään), joten toivoa on, ettei tauti ole yhtä rankka kuin meillä muilla oli.

Aurinko paistoi ihanan kirkkaasti koko päivän! Teki hyvää mennä ulos.