Tanelin ja Antin seikkailu

Käykää kurkkaamassa täältä miksi nämä kaksi hymyilevät näin makeasti. Pojilla oli aika seikkailu:)

***Edit:

Eilen en saanut tuon enempää kirjoitettua tänne, ennen kuin nukkumatti kutsui, mutta päätin tulla kertomaan pikkasen lisää vielä. Varsinkin, kun tämä kertomus sisältää tätä ihanaa, mutta välillä ryppyistä elämää lasten ja teinien kanssa:)

Saara heräsi vatsa sekaisin, ja joutui ressu jäämään kotiin kirkosta. Kirkon jälkeen Tuomaksella taas oli oireita, niin hänkin päätti jäädä pois iltapäivän reissulta. Niinpä suuntasimme vain kolmen lapsen kanssa Sugarloaf-laskettelukeskukseen, jossa viime vuonna saimme ilmaiseksi mennä hiihtohissillä vuoren huipulle maisemia ihailemaan. (Ja juu, näin suurperheen - etenkin rakentavan suurperheen täytyy yleensä etsiä näitä ilmaisia halpoja huveja.)

Meidän oli ollut tarkoitus mennä jo lauantaina, mutta satoi. Silloin jo yksi pojista tuumasi, että tosi tylsä reissu tulossa - viime vuonna hän liukui alas mudassa jonkin matkaa. Eilen ensin sanoi, että sateen jälkeen varmaan taas tosi mutaista, ei kiva mennä (siis oikein asenteella), mutta miettiessään asiaa (ihan itsekseen, päätin tällä kertaa olla reagoimatta mitenkään, myönsin vaan että voi toki olla voinkin) jonkin aikaa muisti, että viime vuonna jalassa oli crocsit, tänä vuonna asiaa voisi auttaa paremmat kengät:)

Lähtöhetkellä toista poikaa alkoi kauhistuttamaan hiihtohissi (ei tykkää korkeuksista, kuten en minäkään), ja yritti puhua meitä ympäri, että mentäisiinkin kiipeilemään lähellä olevan pienemmän vuoren huipulle. Tyrmäsin ajatuksen heti, niin hän kuin minäkin saimme viime vuonna voitettua pelkomme, miksei tänäkin vuonna, ja hiihtohissireissu vuorelle oli todella suunnitelmissa.

Matkalla kolmas alkoi valittaa ajomatkan pituutta, mutta jaksoi onneksi. Välillä piti komentaa kahta rauhoittamaan kiusausleikkejään (lähinnä kutitusta ja kiljumista).

Päästiin perille, ja jo laskettelukeskuksen tielle kääntyessämme näimme kyltin: hiihtohissi suljettu tänään. Jep. Eihän siinä muuta tarvinnut kun yhdellä herrasmiehellä (ei kuitenkaan miehelläni:) alkoi tuttu virsi: tiesin, ettei olisi kannattanut tulla, ihan turha reissu, olisi pitänyt jäädä kotiin, huokaus huokaus, valivali. Tässä välissä piti sitten ottaa esiin Äidin Tiukat Sanat ja puolitotinen uhkaus että kenties äiti saa syödä mukaan pakatut mokkapalat häneltä/heiltä, jotka eivät pysty kontrolloimaan huonoa asennettaan. Heh heh.

Noh, reppu selkään, ja lähdettiin tutkimaan vaihtoehtoja. Mies näki kyltin vaijeriliusta, ja päätti käydä tarkastamassa hinnan. Poika, joka piti tällä hetkellä huonoa asennetta sisällään, oli vähän sitä mieltä, että liian kallis, ei kannata. Korkeita paikkoja kammoava oli vähän sitä mieltä, että hui. Ei kiitos. Ja kävi ilmi, että Annalla ei painoa tarpeeksi. Mies ja minä mietimme, että ehkä voisimme kaksi lippua maksaa, joten lähdimme patikoimaan hiihtorinnettä ylös vähän siihen suuntaan, minne edellisen ryhmän liukujatkin suuntasivat. Olimme ihan valmiita suunnitelmaan C tässä vaiheessa, eli patikoimaan puoleen välin rinnettä, syömään eväät, ja patikoimaan alas. Ihan kiva reissu sekin olisi.

Mutta kun näimme puiden välistä pikkaisen liukurataa, toinen pojista päätti, että haluaakin kokeilla, jos se vielä on mahdollista. Ja kun taas toinen mutisi jotain ettei hän koskaan sanonut, ettei haluaisi mennä, me käännyimme ympäri, ja mies kävi ostamassa kaksi lippua.

Ja loppu on historiaa.

Paitsi, että liukumisen jälkeen poika, jolla oli ollut tätä asenneongelmaa totesi, ettei se ollut hän, joka valitti, vaan hänen huono asenteensa :-D

Ja kaikki saivat omat mokkapalansa.

The End.