Adoptio, osa 2

Adoptio on ollut paljon mielessäni viime aikoina. Aina, tähän aikaan vuodesta, kahdesta syystä: 1) marraskuu on Usassa adoptiokuukausi, ja 2) marraskuussa 2006 saimme lapsiesityksen rakkaasta Annastamme, ja joulukuussa 2006 saimme hänet syliimme. Olen mielessäni kirjoittanut tätä postausta jo monta päivää, ja yrittänyt kerätä rohkeutta sen tekemiseen ja julkaisemiseen.

Tämä postaus on osa 2. Minulla ei ollut vielä blogia Annan adoption aikaan (perheen nettisivut kyllä, jotka eivät ole enää netissä), mutta typistetyn osan 1 voi lukea täältä. Tai vielä lyhyemmin: Halusimme vielä yhden lapsen, päätimme että adoptio on oikea ratkaisu meidän perheelle, aloitimme Kiina-adoption, odotimme mielestämme hurjan kauan, ja vihdoin Anna tuli kotiin. The End.

Aika kauan Annan adoption jälkeen me molemmat miehen kanssa koimme, että haluamme adoptoida vielä uudestaan - meidän kokemus oli niin positiivinen, reissu Kiinaan upea, ja olisimme olleet valmiit aloittamaan uuden prosessin jos Kiina olisi sen heti sallinut (muistaakseni piti odottaa vuosi). Mutta sitten arki viiden lapsen kanssa oli aika työlästä (toki ihanaa:) - etenkin kun koululaiset kävivät kristillistä koulua - vaativaa niin koulun (myös vapaaehtoistyön) kuin harrastusten puolesta. Ja kun elämä meni pyllylleen kaksi vuotta sitten (kotikoulun aloittaminen, muutto Floridaan, reissaaminen noin joka kolmen kuukauden välein, kodin myyminen, remontin aloittaminen mökillä), jossain välissä tulimme siihen tulokseen, että kyllä meidän perheemme lapsiluku taitaa olla nyt täynnä.

Tosin aina kun ajattelin koululaisten tai Annan kasvamista, koin oloni surulliseksi - en halua, että he kasvavat isoiksi ja lentävät pesästämme! Mutta, sitähän tämä elämä on. Kyllä minun pitää antaa, ja oikeasti rohkaista ja opettaa heitä levittämään siipensä. (Nyyh.)

Jossain välissä viime talvea mietimme asiaa uudestaan, ja harkitsimme pienen G-tytön adoptoimista Kiinasta. Hän oli muistaakseni pari kuukautta Annaa vanhempi, mutta tulimme siihen tulokseen, ettei hänen ollut tarkoitus tulla meidän perheeseen. Vaikea päätös, mutta onneksi G löysi perheen, joka hänet adoptoi.

Vaan kyllä se niin on, että ihminen päättää ja Jumala säätää...

Äitienpäivänä tänä vuonna sain loikoilla aamun sängyssä, ja kirjoitin tämän postauksen nelosista Mothership-blogiin. Kun olin saanut postauksen kirjoitettua, Jumala kuiskasi sydämeeni että meille tulee vielä pieni tyttö Kiinasta. Jos Hän auttoi meidät nelosten alkuajoista yli, Hän antaa mitä tarvitsemme myös kuudetta lasta varten. En oikein osaa selittää muuten kuin että sain vahvan tunteen adoptiosta. Pohdiskelin asiaa sydämessäni  jonkin aikaa, en edes kertonut miehelleni asiasta heti. (Arvatkaa vaan kuinka vaikea on ollut hiljaa asiasta, täälläkin!!)

Aloitin rukoilemaan asian puolesta - koin, ettei ollut oikea aika tehdä asialle mitään muuta, kuin rukoilla. Noh, pikkuhiljaa silloin tällöin mainitsin jotain pientä miehelleni, mutten aloittanut mitään adoptiokampanjaa. Annahan oli sen jo aloittanut, heh heh. Hän on yli vuoden rukoillut meille pikkusiskoa, tosin viime aikoina usemman kerran päivässä :)

Syyskuussa yksi sunnuntaiaamu kirkossa Jumala puhui uudestaan. Ylistyksen aikana sain ihan kylmät väreet ja tiedon sydämeen, että Jumalalla on tarkoitus tällä adoptiolla. Hän tulee käyttämään tätä tulevaa pikkuista tyttöä ja meidän perhettä täällä Mainen metsässä - evankeliuminsa levittämiseen. Jotenkin - en tiedä miten. (Hui.) Tähän kohtaan liittyy vielä yksi sivukertomus, mutten voi sitä kertoa ennen kuin vasta sitten kun paljastan tulevan pikkuisen nimen. Saa muistuttaa, sitten joskus :)

Syyskuussa koko perhe katsoimme elokuvan Soul Surfer, joka puhutteli minua, meitä kaikkia. Elokuva perustuu tositarinaan hawaijilaisesta Bethany-tytöstä, joka menetti käsivartensa hain hyökätessä, ja kuinka Jumala on käyttänyt Bethanya tämän onnettomuuden jälkeen. Me adoptoisimme lapsen, jolla on jokin erityistarve. Olin aina ennen ajatellut, että erityistarve tulisi olemaan hyvin pieni, mahdollisesti vain lapsen ikä - useimmat haluavat adoptoida vauvan tai taaperon, me olisimme valmiit kerhoikäiseen myös. Elokuvan jälkeen kuitenkin koin, että tulevalla lapsellamme saattaisi olla isompikin erityistarve, tai vamma - Bethanyn tarina oli niin inspiroiva.

Lokakuussa (noin kuukausi sitten) näin kuvan suloisesta puolitoistavuotiaasta C-tytöstä, joka odotti perhettä kiinalaisessa lastenkodissa. Perhettä,  ja aikaa kardiologiselle lastenlääkärille. Kiinalainen raportti oli huonosti käännetty, kaksi amerikkalaista lääkäriä oli katsonut C:n papereita, ja molemmat päätyneet tulokseen, että C:lla on mahdollisesti niin vakava sydänvika, että sydänleikkaus ei välttämättä ole mahdollinen. Elinikä todennäköisesti lyhyt. Useampi perhe oli jo katsonut C:n papereita, ja päättänyt olla adoptoimatta häntä.

Me kävimme läpi tunteiden kirjon. Lopuksi päätimme, että jos kukaan muu ei adoptoi tätä pientä tyttöä, me teemme sen (jos se on Jumalan tahto).  Koimme, että meillä on niin iso Jumala, että Hän voi järjestää niin, että C:lla on väärä diagnoosi, Hän voi parantaa pienen C:n, ja jos näin ei tapahdu rajan tällä puolen, ainakin C:lla on oma perhe hänen loppuelämänsä. Lastenkodissa hänellä ei olisi tulevaisuutta..

Sillä välin kun yritimme ottaa selvää C:n sydänviasta ja selvittää saisimme edes tehtyä kotiselvitystä asumisolosuhteidemme ollessa mitä ovat (kodittomia, siis), saimme kuulla, että kaksi perhettä oli harkitsemassa hänen adoptoimista. Aloimme rukoilemaan, että toinen näistä perheistä adoptoisi C:n, koska me emme olleet edes aloittaneet kotiselvitystä, ja C tarvitsi perheen, joka on valmis hakemaan hänet kotiin niin pian kuin mahdollista. Me täällä metsässä asumme yli tunnin ajomatkan päässä sairaalasta, ja vaikka Floridassa meidän asuinalueen lähellä on loistava lastensairaala, näytti siltä, että C tulisi tarvitsemaan asuinpaikan lähellä hyvää kardiologiasairaalaa.

Ihmeekseni löysin sosiaalityöntekijän Floridasta, ihan alueelta, jossa asuimme viime vuonna, joka on valmis aloittamaan meidän kotiselvityksen. Kun kerroin, että asumme Mainessä puolet vuodesta, mutta mökkimme ei ole parhaillaan asumiskunnossa ja olemme väliaikaisesti vuokralla, se ei haitannut. Kun kerroin ettei meillä ole omaa kotia Floridassa, ja mahdollisesti tulemme asumaan väliaikaisessa kodissa siellä ollessamme, sekään ei haitannut. Kun kerroin, että pidämme kotikoulua, hän sanoi, että niin hänkin! Ja hänellä on (muistaakseni) kaksi adoptiolasta Kiinasta. Uskomatonta...

Tällä viikolla saimme kuulla, että C on löytänyt perheen. Haikeana iloitsimme hyvistä uutisista. Meidän osamme tässä tapauksessa oli rukoilla C:n puolesta, näin uskon. Ja Jumala käytti C:ta meidän perheessä, nyt olemme varmoja, että meille on tulossa vielä pikkuinen Kiinasta :)

Tänään tätä kirjoittaessani (perjantaina), on kulunut tasan viisi vuotta päivästä, kun näimme Annan kuvan ensimmäistä kertaa. Onnellinen päivä!! Tänä aamuna sähköpostiini tupsahti kuva pienestä A-tytöstä Kiinassa, joka odottaa omaa perhettään. En tiedä onko hän meidän tuleva tyttäremme vai ei, mutta toivottavasti rukoilette kanssamme. Voi olla, että järki voittaa, ja odotamme ensin, että meidän asumistilanteemme vakaantuu (vähän näyttäisi siltä, että isäntä täällä on sitä mieltä). Tällä pienellä tytöllä ei ole akuuttia lääketieteellistä hätää, mutta tietenkin rukoilemme, että hän pian pääsee lastenkodista omaan kotiin.

Oletan, että postaus tulee joku päivä jatkumaan osalla 3, mutta voi hyvin olla, että sitä päivää saa odottaa. Minä olen valmis, mutta haluan seurata  Taivaan Isän täydellistä aikataulua myös tässä asiassa.

Mothership-blogista voi lukea lisää adoptiosta, tällä kertaa vain englanniksi. Tämän blogin sivupalkista löytyy tämä linkki suomalaisille adoptiosivuille, mutta systeemi on aika erilainen täältä Usasta käsin, enkä tiedä tarpeeksi Suomen systeemeistä voidakseni kirjoittaa siitä enempää.

PS. Emme ole puhuneet asiasta vielä ollenkaan mieheni perheen kanssa, eli varovaisia kommentteja Facebookiin, jookos?:) Ei ainakaan mitään mainintaa tästä postauksesta :)


PS2. Loppuun pakko jättää kysymys: Oliko kukaan oikeasti yllättynyt tästä postauksesta?