Seitsemän vuotta sitten

Seitsemän vuotta sitten, 15.12. 2006, perheemme elämä muuttui pienen tyttövauvan myötä. Guangzhoussa, Kiinassa, meidän syliimme annettiin Bai Xiao Li, 9 kk vanha pikkuinen. Miltei kaksi vuotta kestänyt adoptio-odotus vihdoin päättyi.



Olimme kaksi vuotta aikaisemmin joulukuussa päättäneet adoptoida, tammikuussa 2005 löysimme adoptiotoimistomme FTIA:n, maaliskuussa adoptiotoimisto hyväksyi hakemuksemme, ja heinäkuussa paperimme lähtivät Kiinaan, elokuun 19. päivä 2005 CCAA-toimisto Kiinassa kirjasi hakemuksemme saapuneeksi, ja siitä alkoi virallinen odotus. (Prosessi Kiinassa on sama adoptoi Suomen tai Usan kautta, mutta Usan prosessi on lyhyempi kuin Suomessa.)



Olo koko aamun oli kovin surreaali. Aamulla lensimme Pekingistä Guangzhoun suurkaupunkiin, ehdimme jättää matkalaukkumme hotellihuoneisiin kun oli jo aika lähteä Civil Affairs'in toimistoon hakemaan vauvoja. Mukaan $3000 lahjoitus lastenkodille, Cheerios-muroja, vaippoja ja muita vauvantarvikkeita sekä adoptiopapereita. Olimme kaikki matkaryhmämme jäsenet jännittyneitä ja varautuneita vaikka mihin (niin ainakin uskoimme). Meitä jokaista oli varoitettu että lapset tulevat olemaan väsyneitä matkasta, pelokkaita kaikesta uudesta, me näytimme erilaisilta, tuoksuimme erilaisilta, kuulostimme erilaisilta kuin mihin vauvat olivat lastenkodissa tottuneet, ja vaikka luonnollisesti rakastava perhe on parempi lapselle kuin lastenkoti, muutokset ovat aina vaikeita..



Kymmenestä perheestä matkaryhmässämme olimme neljäs perhe, joka sai lapsemme. Jotain sekaannusta oli, meille tuotiin ainakin kaksi vauvaa, ennen kuin oikea tyttö löytyi.

Anna oli niin kovin pieni ja suloinen, ja viihtyi sylissäni ihan hyvin, paitsi jos yritin istahtaa alas, sitten hän alkoi itkemään, kunnes otin Cheerios-murot esiin. Pian Anna nukahti syliini. Saimme kysyä lastenkodin kahdelta tädiltä kysymyksiä Annasta tulkin avulla, ennen kuin he lähtivät. Mikä melu ja kaaos pienessä huoneessa kun kymmenen perhettä, kymmenen vauvaa ja kolmen lastenkodin henkilökuntaa tapasivat toisensa. Muistan sen huikean onnentunteen sekä hämillisen avuttomuuden tätä pientä persoonaa kohtaan, osaanko? Kykenenkö? Muistanko vielä kuinka pientä hoidetaan? Onko tämä hetki totta, olenko tässä vihdoin?

Meitä oli neuvottu pysyttelemään hotellihuoneessa niin paljon kuin mahdollista viikonloppuna, että tuore tyttäremme oppisi tuntemaan meitä, ja me häntä. Mutta jo samana iltana lähdimme alakertaan, meillä kaikilla oli niin hirveä nälkä (emme olleet ehtineet syödä lounasta). Anna ei ollut huolinut maitoa, vaikka Scott oli hakenut kaupasta samaa vastiketta, jota lastenkodissa tarjottiin.

Hotellin ravintolassa huomasimme, että tyttäremme on oikein sosiaalinen, ja näytti rakastavan ruokaa. Lusikasta söi vaikka mitä, ja onnellisena kikatti ja hymyili, oikeastaan ensimmäistä kertaa koko päivänä. Pikkuhiljaa aloimme mekin rentoutumaan, kyllä me tästä selviydymme.

Nyt emme voi kuvitellakaan elämää ilman Annaa. Hän sopii niin kovin hyvin perheeseemme, ja tuo iloa ja rikkautta meille jokaiselle, kuin myös sukulaisillemme ja ystävillemme. Niin surullista kuin onkin, etteivät Annan biologiset vanhemmat pystyneet häntä pitämään, me koemme vahvasti, että kaikella on tarkoituksensa.

Kuinka saisimmekaan sanaa Kiinaan tuntemattomille ihmiselle, jotka ihan varmasti miettivät pientä tyttövauvaansa, kuinka kiitollisia me olemme, että he valitsivat elämän lapselleen. Jos voisin, lähettäisin sanaa kuinka rakastettu heidän tyttärensä on, ja kuinka kiitollisia olemme. Lupaisin kertoa heidän biologiselle tyttärelleen hänen synnyinmaastaan Kiinasta ja vanhemmista, jotka huolellisesti valitsivat paikan, josta heidän pieni tyttövauvansa löytyisi turvallisesti, lämpöisenä.

Kiinalaisen sanonnan mukaan katkeamaton näkymätön punainen lanka yhdistää ihmiset, joiden kohtalo kuuluu yhteen. Me allekirjoitimme Kiinassa Annan adoptiopaperit biologisten lastemme syntymäpäivänä. Me vahvasti uskomme, että Taivaan Isä halusi näin näyttää että kaikella tällä on tarkoitus, Anna Xiao-Li on meidän perheeseen tarkoitettu.



Juhlimme lauantaina Annan pyynnöstä hänen Gotcha-päiväänsä päivää aikaisemmin. Daddy teki Annan toivomia banaani-suklaahippu-pannukakkuja aamulla, ja illalla söimme aasialaisen aterian. Anna sai pienen korun (yritän ottaa kuvia paremmassa valossa huomenna), ja pelasimme hänen valitsemaansa dominopeliä. Nyt tässä kellimme sänkyni päällä kahdestaan, hän elokuvaa katsoen, minä blogaten.

Sydän täynnä kiitollisuutta.


(Osa tekstistä mukaeltu blogipostauksesta, joka alunperin ilmestyi ensimmäisessä blogissani 15.12.2007.)